Tanaan ihmettelen taas itku silmassa ihmisia. Miten tuntuu silta, ettei kukaan enaa pysty elamaan normaalissa parisuhteessa pettamatta tai pelaamatta? Olenko mina ainoa, jolla on hyva mies, osaanko mina itse olla yhta hyva? Kyynelia silmissa, raskas sydan. Keuhkot sattuvat muutenkin, lapset sairaina. Ostin ruusuja ja punaviinia. Mikseivat aikuiset ole enaa aikuisia, vaan taantuvat jossain vaiheessa takaisin teinivuosiin, jolloin ihastuttiin hetkessa, erottiin hetkessa ja sitten taas jo ihastuttiin toiseen -kaikki samassa silmanrapayksessa. Aina tulee niita matalapaineita -varmasti IHAN JOKA parisuhteessa, mutta eiko niista pitaisi koittaa sitkeasti selvita, ja tehda tyota sen eteen, etta taas joskus se uusi hyva aika sielta tulee, eika vaan samantien ihastua toiseen ja antaantua senmahtavan alkuhuuman vietavaksi? Olenko mina vanhanaikainen? Eiko nain pitaisi enaa ajatella??

 Kipea, pieni tyttoni.... Ja sitten positiivisempiakin asioita talle paivalle; tilaamani, ihanat kankaat ylakerran sohvatyynyihin saapuivat!

 Vaaleanpunaiset ruusut yhdistettyna jakalan peittamiin omenapuun oksiin on kylla kaunis yhdistelma!

 Siemenia,siemenia,siemenia....

 Ja kyyneleet silmissa - taas... Miksi mina naita murehdin, en tieda. Jos vaan elankin omaa elamaani, enka murehdi muuta. Niin kai sita pitaisi pystya olemaan...